Tulematta jäänyt talvi
Tähän mennessä tukahduttavan kuumat kesät ovat olleet pahin koettelemus mielenterveydelleni ja tulevaisuudentoivolleni, mutta nyt painostava tunne seuraa koko vuoden ajan. Kirjoitan tätä tammikuisen vesisateen ropsahdellessa ikkunalautaan. Plusasteita oli muutama päivä sitten kahdeksan, tästä keskustelivat naiset pilatessalilla sen jälkeen, kun juuri vietetty Thaimaan-loma oli puitu. Ilmatieteen laitos kertoi, että muutaman kymmenen vuoden kuluttua terminen talvi saattaa osassa Suomea jäädä tulematta kokonaan useammin kuin joka kolmas vuosi. Neljä vuodenaikaa, näitäkin pidin itsestäänselvinä kun olin lapsi. "Suomea luonnehtii neljä vuodenaikaa."
Aktivistiystäväni eivät kommentoi säätä. Muut tekevät kaikkensa, jotta tilanne vaikuttaisi normaalilta. Kuka muistelee lämmintä talvea lapsuudessaan, kuka iloitsee siitä, ettei ulkona ole liukasta. Urheiluliike kertoo heikosta tuloksestaan, kun talvivarusteet eivät tee kauppaansa. Puolisoni syyttää varusteiden hintoja. Minä olen hiljaa, kerrankin.
Istun raitiovaunussa ja kuvittelen hetken näkeväni nuoskan tuiskuavan ikkunaan. Unessani olen nähnyt lumihiutaleita. En katso enää ikkunasta ulos, kun olen kotona. En halua nähdä mustaa maata. Käymme lapsen kanssa luistelukentän kahvilassa kaakaolla. Luistelemaan ei tee mieli. Vesi piiskaa konejäähdytetyn jään pintaa. Haluaisin käydä kysymässä toiselta puolelta maapalloa tulleilta turisteilta, onko ilmastokriisi pilannut heidän lomatunnelmansa.
En pysty pidättelemään itkua kokonaista päivää, mutta yritän säästää kyyneleet hetkiin, jolloin olen yksin. Jään miettimään suruani. Kaipaan pakkasenpuremia poskia ja kaunista lumista maisemaa, mutta en minä niitä itke. En itke lapsilta temmattuja lumileikkejä enkä varsinaisesti omia vähäpätöisiä luopumisianikaan. Itken tietoisuutta siitä, minkä merkkejä tässä todistamme. Itken miljardia Australiassa kuollutta luonnonvaraista eläintä, itken elollisten, tuntevien olentojen kärsimystä. Itken ennakoimatonta tulevaisuutta. Tutkijat arvioivat jo joulukuussa, että olemme ehkä ohittaneet keikahduspisteen, jonka jälkeen kontrolloimaton muutos seuraa toistaan, ilmastokriisi alkaa ruokkia itseään. Pitkästä aikaa olen niin järjettömän peloissani, että on vaikea ajatella selkeästi. Mitä odottaa, mihin lastaan valmistaa? Kauhu vääntää vatsaa ja asettuu paineeksi rinnan päälle eikä poistu siitä viikkokausiin.
Lapsi katsoo WWF:n mainosta televisiosta. Mainoksessa kerrotaan, että ilmastonmuutos uhkaa saimaannorpan selviytymistä. Lapsi katsoo minuun kuin toivoen, että pystyisin sanomaan jotakin, joka peruuttaa saimaannorpalle kohtalokkaat lumettomat talvet. En pysty, en tietenkään. En voi sanoa muuta kuin että lukemattomat aikuiset tekevät joka päivä parhaansa, jotta tuhoisa kehitys saataisiin käännettyä. Hän on jo menettänyt uskonsa ja kysyy, miten tässä maailmassa voi elää, kun valtaapitävät aikuiset ovat sellaisia kuin ovat.
Arkiset puheenaiheet tuntuvat surrealistisilta - mitä merkitystä on digimarkkinoinnilla tai Britannian kuninkaallisilla? En voi olla hämmästelemättä ihmisen kykyä keskittyä epäolennaiseen, mutta erityisen käsittämätöntä siitä tulee, kun todellinen olemassaolon kriisi kolkuttaa ovella. On inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta silti mykistävää, kuinka huolissamme olemme hankaloituvasta arjestamme, kun yksityisautoilua halutaan rajoittaa ympäristöhaittojen vuoksi. Kuinka harmissamme olemme, kun meitä yritetään houkutella kasvisruoan pariin, jotta maapallon pinta-alaa säästyisi elintärkeille metsille ja sukupuuton partaalle ajetuille eläimille. Kuinka suurena ongelmana pidämme sitä, että meidän pitäisi käyttää lomamatkaan muutamia päiviä lisää, jos matkustaisimme maata pitkin lentämisen sijaan ja säästäisimme alati hupenevaa hiilibudjettiamme.
Aktivistiystäväni eivät kommentoi säätä. Muut tekevät kaikkensa, jotta tilanne vaikuttaisi normaalilta. Kuka muistelee lämmintä talvea lapsuudessaan, kuka iloitsee siitä, ettei ulkona ole liukasta. Urheiluliike kertoo heikosta tuloksestaan, kun talvivarusteet eivät tee kauppaansa. Puolisoni syyttää varusteiden hintoja. Minä olen hiljaa, kerrankin.
Istun raitiovaunussa ja kuvittelen hetken näkeväni nuoskan tuiskuavan ikkunaan. Unessani olen nähnyt lumihiutaleita. En katso enää ikkunasta ulos, kun olen kotona. En halua nähdä mustaa maata. Käymme lapsen kanssa luistelukentän kahvilassa kaakaolla. Luistelemaan ei tee mieli. Vesi piiskaa konejäähdytetyn jään pintaa. Haluaisin käydä kysymässä toiselta puolelta maapalloa tulleilta turisteilta, onko ilmastokriisi pilannut heidän lomatunnelmansa.
En pysty pidättelemään itkua kokonaista päivää, mutta yritän säästää kyyneleet hetkiin, jolloin olen yksin. Jään miettimään suruani. Kaipaan pakkasenpuremia poskia ja kaunista lumista maisemaa, mutta en minä niitä itke. En itke lapsilta temmattuja lumileikkejä enkä varsinaisesti omia vähäpätöisiä luopumisianikaan. Itken tietoisuutta siitä, minkä merkkejä tässä todistamme. Itken miljardia Australiassa kuollutta luonnonvaraista eläintä, itken elollisten, tuntevien olentojen kärsimystä. Itken ennakoimatonta tulevaisuutta. Tutkijat arvioivat jo joulukuussa, että olemme ehkä ohittaneet keikahduspisteen, jonka jälkeen kontrolloimaton muutos seuraa toistaan, ilmastokriisi alkaa ruokkia itseään. Pitkästä aikaa olen niin järjettömän peloissani, että on vaikea ajatella selkeästi. Mitä odottaa, mihin lastaan valmistaa? Kauhu vääntää vatsaa ja asettuu paineeksi rinnan päälle eikä poistu siitä viikkokausiin.
Lapsi katsoo WWF:n mainosta televisiosta. Mainoksessa kerrotaan, että ilmastonmuutos uhkaa saimaannorpan selviytymistä. Lapsi katsoo minuun kuin toivoen, että pystyisin sanomaan jotakin, joka peruuttaa saimaannorpalle kohtalokkaat lumettomat talvet. En pysty, en tietenkään. En voi sanoa muuta kuin että lukemattomat aikuiset tekevät joka päivä parhaansa, jotta tuhoisa kehitys saataisiin käännettyä. Hän on jo menettänyt uskonsa ja kysyy, miten tässä maailmassa voi elää, kun valtaapitävät aikuiset ovat sellaisia kuin ovat.
Arkiset puheenaiheet tuntuvat surrealistisilta - mitä merkitystä on digimarkkinoinnilla tai Britannian kuninkaallisilla? En voi olla hämmästelemättä ihmisen kykyä keskittyä epäolennaiseen, mutta erityisen käsittämätöntä siitä tulee, kun todellinen olemassaolon kriisi kolkuttaa ovella. On inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta silti mykistävää, kuinka huolissamme olemme hankaloituvasta arjestamme, kun yksityisautoilua halutaan rajoittaa ympäristöhaittojen vuoksi. Kuinka harmissamme olemme, kun meitä yritetään houkutella kasvisruoan pariin, jotta maapallon pinta-alaa säästyisi elintärkeille metsille ja sukupuuton partaalle ajetuille eläimille. Kuinka suurena ongelmana pidämme sitä, että meidän pitäisi käyttää lomamatkaan muutamia päiviä lisää, jos matkustaisimme maata pitkin lentämisen sijaan ja säästäisimme alati hupenevaa hiilibudjettiamme.