Miten ihmiset saadaan mukaan - ja mihin?
Koska olen työskennellyt suuren osan elämääni tehtävissä, joissa viestitään massoille, minua kiinnostaa ekokriisissä erityisesti viestinnän merkitys ja sen tehtävä.
On asia erikseen, millainen viesti puree niin suureen joukkoon, että heidän tavoittamisestaan on kriisin hidastamiseksi hyötyä, ja aivan toinen asia, mihin heidät halutaan mukaan - mikä on se toimintakutsu, joka heidän toivotaan kuulevan.
Minua kiinnostavat kaikki ihmisen arkipäivään ja rutiineihin kuuluvat teemat: miten meitä houkutellaan, miten meitä motivoidaan, millaisia tarpeita meille luodaan ja miten ja miksi me länsimaiset ihmiset kaikkiin näihin impulsseihin reagoimme. Olen kiinnostunut myös siitä, mikä ihmistä motivoisi muuttamaan elämäntapojaan kestävälle pohjalle - tämä meidän täytyy toteuttaa joka tapauksessa. Mutta eri alojen, esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja kansalaistoiminnan asiantuntijoita kuunnellessa on käynyt selväksi, että kuluttajan valintojen ohjailua paljon tärkeämpää on aktivoida ihmisiä ilmastokansalaisuuteen.
Ilmastopaneelin jäsen Marja Järvelä kirjoittaa, että ilmastokansalaisuuden syntyyn on kolme ehtoa: kansalaisen panoksen täytyy olla vuorovaikutuksellista ja tuntua hänestä merkitykselliseltä, osallistumiseen täytyy motivoida riittävän houkuttelevilla keinoilla ja osallistumisen täytyy olla kokemuksellista, siis palkita osallistuja.
Nämä edellytykset näyttävät samoilta kuin uusien rutiinien syntyyn vaikuttavat tekijät. Tapojen voima -kirjassa (Charles Duhigg, 2012) kuvaillaan tapojen syntymisen mekaniikkaa: toistuva samalle ärsykkeelle altistuminen, rutiini ja sen jälkeinen palkinto. Tällaisen tapojen kehän syntymiseen ei vaadita tietoista päätöstä, ei edes muistia, ainoastaan tietyt ja samat ärsykkeet ja välitön palkkio. Kun aivoihin on muodostunut palkkion odotuksesta tarve, tapa on muodostunut ja käyttäytymisestä tulee automaattista.
Lukemattomat asiantuntijat ja pitkän linjan aktivistit toistavat samaa: kuluttaja tai yksilönvalinnat eivät ratkaise ilmastonmuutosta, vaan olisi syytä etsiä tapoja toimia yhdessä. Mutta millaisia tapoja? Ja miten ihmiset saadaan tempaistua mukaan? Onko mahdollista nousta "aktivismin portaita" yhdellä harppauksella kuluttajasta ilmastokansalaiseksi vai tarvitaanko välillekin askeleita New Power -kirjan kuvaamaan tapaan? Henry Timmsin ja Jeremy Heimansin kirjassa kuvataan, miten ihmiset saadaan mukaan liikkeisiin yksinkertaisten, matalan kynnysten tehtävien avulla, joista he siirtyvät porras kerrallaan eteenpäin.
Millaista toimintaa mahtuu tavallisen arjen keskelle, miten toiminta koettaisiin niin arvokkaaksi, että sille oltaisiin valmiita antamaan aikaa? Miten tavoiteltavasta tulevaisuudesta pystytään maalaamaan sellainen kuva, että suuri joukko ihmisiä haluaa liittyä yhteen erilaisista taustoistaan tai poliittisista ajatuksistaan riippumatta?
Päivän aterian valitseminen tai osto- tai lentolakkoon ryhtyminen on arjessa yksinkertaisempaa kuin valituksen tekeminen oikeusasiamiehelle, kansalaisaloitteen laatiminen tai sitoutuminen järjestötyöhön. Lisäksi näyttää siltä, että vastuuvapaudestaan helpottuneet kuluttajat eivät välttämättä käytä aikaansa ilmastotoimintaan. Millä keinoilla ihminen, jonka identiteettiin vaikkapa lentomatkustelu tai lihansyönti oleellisesti kuuluu, saataisiin siitä huolimatta kokemaan ilmastoaktivismi omakseen? Vai onko kaikkia tarpeen saadakaan mukaan? Riittääkö, että tavoitetaan 3,5 prosenttia väestöstä, jonka sanotaan olevan kynnys kansanliikkeen tavoitteiden saavuttamiseen?
Yritykset käyttävät markkinoinnissa ja mainonnassa lukemattomia ihmisen psykologiaan vetoavia keinoja ihmisten kulutustottumusten ohjailuun ja tapojen muodostamiseen. Millä keinoilla ohjataan ilmastokansalaisuuteen? Yksi ainoa puhuttelutapa ei välttämättä riitä, kun toiminnan edellytyksenä on niin monenlaisia motivaatioita, kykyjä ja ennakko-oletuksia. Siinä missä toinen motivoituu statuksesta tai vallasta, toiselle tärkeimpiä sytykkeitä ovat muiden hyväksyntä tai vaikkapa sosiaaliset kontaktit. Elämäntilanne sekä aikaisemmat tiedot ja taidot vaikuttavat myös. Uskon, että tarvitaan kirjo erilaisia tapoja osallistua kollektiiviseen toimintaan ja keino viestiä näistä mahdollisuuksista.
On asia erikseen, millainen viesti puree niin suureen joukkoon, että heidän tavoittamisestaan on kriisin hidastamiseksi hyötyä, ja aivan toinen asia, mihin heidät halutaan mukaan - mikä on se toimintakutsu, joka heidän toivotaan kuulevan.
Minua kiinnostavat kaikki ihmisen arkipäivään ja rutiineihin kuuluvat teemat: miten meitä houkutellaan, miten meitä motivoidaan, millaisia tarpeita meille luodaan ja miten ja miksi me länsimaiset ihmiset kaikkiin näihin impulsseihin reagoimme. Olen kiinnostunut myös siitä, mikä ihmistä motivoisi muuttamaan elämäntapojaan kestävälle pohjalle - tämä meidän täytyy toteuttaa joka tapauksessa. Mutta eri alojen, esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja kansalaistoiminnan asiantuntijoita kuunnellessa on käynyt selväksi, että kuluttajan valintojen ohjailua paljon tärkeämpää on aktivoida ihmisiä ilmastokansalaisuuteen.
Ilmastopaneelin jäsen Marja Järvelä kirjoittaa, että ilmastokansalaisuuden syntyyn on kolme ehtoa: kansalaisen panoksen täytyy olla vuorovaikutuksellista ja tuntua hänestä merkitykselliseltä, osallistumiseen täytyy motivoida riittävän houkuttelevilla keinoilla ja osallistumisen täytyy olla kokemuksellista, siis palkita osallistuja.
Nämä edellytykset näyttävät samoilta kuin uusien rutiinien syntyyn vaikuttavat tekijät. Tapojen voima -kirjassa (Charles Duhigg, 2012) kuvaillaan tapojen syntymisen mekaniikkaa: toistuva samalle ärsykkeelle altistuminen, rutiini ja sen jälkeinen palkinto. Tällaisen tapojen kehän syntymiseen ei vaadita tietoista päätöstä, ei edes muistia, ainoastaan tietyt ja samat ärsykkeet ja välitön palkkio. Kun aivoihin on muodostunut palkkion odotuksesta tarve, tapa on muodostunut ja käyttäytymisestä tulee automaattista.
Lukemattomat asiantuntijat ja pitkän linjan aktivistit toistavat samaa: kuluttaja tai yksilönvalinnat eivät ratkaise ilmastonmuutosta, vaan olisi syytä etsiä tapoja toimia yhdessä. Mutta millaisia tapoja? Ja miten ihmiset saadaan tempaistua mukaan? Onko mahdollista nousta "aktivismin portaita" yhdellä harppauksella kuluttajasta ilmastokansalaiseksi vai tarvitaanko välillekin askeleita New Power -kirjan kuvaamaan tapaan? Henry Timmsin ja Jeremy Heimansin kirjassa kuvataan, miten ihmiset saadaan mukaan liikkeisiin yksinkertaisten, matalan kynnysten tehtävien avulla, joista he siirtyvät porras kerrallaan eteenpäin.
Millaista toimintaa mahtuu tavallisen arjen keskelle, miten toiminta koettaisiin niin arvokkaaksi, että sille oltaisiin valmiita antamaan aikaa? Miten tavoiteltavasta tulevaisuudesta pystytään maalaamaan sellainen kuva, että suuri joukko ihmisiä haluaa liittyä yhteen erilaisista taustoistaan tai poliittisista ajatuksistaan riippumatta?
Päivän aterian valitseminen tai osto- tai lentolakkoon ryhtyminen on arjessa yksinkertaisempaa kuin valituksen tekeminen oikeusasiamiehelle, kansalaisaloitteen laatiminen tai sitoutuminen järjestötyöhön. Lisäksi näyttää siltä, että vastuuvapaudestaan helpottuneet kuluttajat eivät välttämättä käytä aikaansa ilmastotoimintaan. Millä keinoilla ihminen, jonka identiteettiin vaikkapa lentomatkustelu tai lihansyönti oleellisesti kuuluu, saataisiin siitä huolimatta kokemaan ilmastoaktivismi omakseen? Vai onko kaikkia tarpeen saadakaan mukaan? Riittääkö, että tavoitetaan 3,5 prosenttia väestöstä, jonka sanotaan olevan kynnys kansanliikkeen tavoitteiden saavuttamiseen?
Yritykset käyttävät markkinoinnissa ja mainonnassa lukemattomia ihmisen psykologiaan vetoavia keinoja ihmisten kulutustottumusten ohjailuun ja tapojen muodostamiseen. Millä keinoilla ohjataan ilmastokansalaisuuteen? Yksi ainoa puhuttelutapa ei välttämättä riitä, kun toiminnan edellytyksenä on niin monenlaisia motivaatioita, kykyjä ja ennakko-oletuksia. Siinä missä toinen motivoituu statuksesta tai vallasta, toiselle tärkeimpiä sytykkeitä ovat muiden hyväksyntä tai vaikkapa sosiaaliset kontaktit. Elämäntilanne sekä aikaisemmat tiedot ja taidot vaikuttavat myös. Uskon, että tarvitaan kirjo erilaisia tapoja osallistua kollektiiviseen toimintaan ja keino viestiä näistä mahdollisuuksista.