Keskitytään olennaiseen
Niin moni asia, joita olen pitänyt elämässäni jos en tärkeänä niin ainakin jollain tavalla oleellisena, on pudonnut vuosien mittaan pois. Tuntuu kuin katsoisin linssistä, jonka fokus tarkentuu koko ajan. Kuvan ulkopuolelle jää paljon asioita, putoaa pois, unohtuu, muuttuu tarpeettomiksi.
En asu maakuopassa enkä pukeudu säkkiin, mutta vaatisi yliluonnollista itsepetosta olla näkemättä maapallon resurssien riittämättömyyttä ja sen jälkeen kyetä tuhlaamaan noita resursseja kuin huomispäivää ei olisi. Nyt kun talousraamattu Financial Timeskin on sen huomannut, voimme kai kaikki todeta yhteen ääneen: nykymuotoinen järjestelmä vaatii muutosta. Me tarvitsemme nimenomaan systeemimuutoksen, mutta on mahdotonta jäädä odottamaan muutosta ilman, että tietoisuus vaikuttaisi omiin toimiin millään lailla.
Ulkomaanmatka, jolle lähdin naiivina ja intoa täynnä mutta palasin muuttuneena, suuntautui Kanadaan yli kaksikymmentä vuotta sitten. En tiennyt vielä silloin lentämisen ilmastovaikutuksista, eikä tiennyt kovin moni muukaan omassa lähipiirissäni. (Pikaisen googlailun perusteella ensimmäinen analyysi lentopäästöistä tehtiin vuonna 2009.) Olen lentänyt elämäni aikana 25 lentoa, joka on 25 lentoa enemmän kuin yli 80 prosentilla maailman väestöstä.
Lentäminen jäi vasta myöhemmin, mutta tuolla ystävän luokse suuntautuneella Kanadan-matkalla oli muita vaikutuksia. Tavaratalojen seinustoilla istuneet kodittomat ja kantamani putiikkien paperikassit olivat yhdistelmä, joka vetäisi minulta jalat alta. En ollut koskaan aikaisemmin tuntenut itseäni yhtä vastenmielisen etuoikeutetuksi kuin silloin. Palasin joulun alla kotiin. Joululahjaostokset tuntuivat turhemmilta kuin koskaan. Shoppailu ajanvietteenä loppui siihen. Ostoksilla käyminen edes ruokakaupassa ei tunnu mukavalta.
Vihreä kuluttaminen ei ole ratkaisu, ylikuluttamisen lopettaminen on. Länsimaiseen ihan tavalliseen elämäntapaan liittyy paljon kestämättömiä tapoja, joita harva arkipäivässään ajattelee. Kun luin uutisen siitä, miten kierrätyskeskukset täyttyvät vanhoista sohvista, joita kukaan ei halua, aloin suhtautua muotisisustamiseen kriittisesti. Ikkunoissani roikkuvat 16 vuotta vanhat verhot, jotka äitini ompeli tupaantuliaislahjaksi. Keittiön pöytä on se sama, jonka ääressä joimme aamukahvia tulevan avopuolison kanssa vuonna 2000. Entä se sohva sitten? Ostin hajonneen tilalle sohvan kymmenen vuotta sitten, vuoden harkinnan ja vertailun jälkeen, ja tarkoitus on, että en osta enää yhtään sohvaa koko elämäni aikana. Sisustuslehtien markkinoima huonekalujen vaihtaminen muutaman vuoden välein huvin vuoksi ei yksinkertaisesti mahdu kestävään elämäntapaan.
Sisustamisesta ei puhuta läheskään yhtä paljon kuin pikamuodista, jonka haitallisuus on todettu viime aikoina monessa yhteydessä. Vaateteollisuudessa on ympäristöongelmien lisäksi myös lukuisia eettisiä ongelmia. Minulle muoti menetti lopullisesti merkityksensä, kun jäin muotiorientoituneesta työyhteisöstä vapaalle seitsemän vuotta sitten. Kun ympärillä ei ollut enää ketään, jota vaatevalintani kiinnostaisivat, katosi viimeinenkin syy "ilmentää persoonallisuuttani pukeutumisella". Vaatteita on kaapissa riittävästi koko loppuelämäkseni.
Ylipäätään asioiden omistaminen ei tuota (enää) minulle juuri iloa. Suurimman osan kirjoista, elokuvat ja pelit saan kirjastosta, vuokraan, vaihdan naapurin kanssa tai ostan kierrätyskeskuksesta ja palautan sinne takaisin. Astioita on enemmän kuin tarpeeksi.
En koe luopuvani tai luopuneeni mistään. Olen edelleen etuoikeutettu. Vähän kuluttaminen on arkipäivää tuhansille suomalaisille pakon edessä. En voisi kuvitellakaan luennoivani heille luopumisesta.
Viihdyn kotona, pidän lukemisesta. Harrastan asioita, joiden takia ei tarvitse ostaa välineitä eikä matkustaa, säädyllinen pukeutuminen riittää. Minun ei tarvitse saada mansikoita joulukuussa eikä aurinkokylpyjä helmikuussa. Yritän keskittyä olennaiseen. Onko tämän kertominen itsensä moraalisesti muita ylemmäs asettamista?
Ehkä se ei ole kiinnostavin kysymys. Kiinnostavaa ei tietenkään ole myöskään se, mitä minä itse olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kiinnostavaa on, voimmeko yhteiskuntana löytää muita keinoja löytää elämään merkityksellisyyttä kuin ylikuluttamisen. Jossain vaiheessa meidän on pakko.
En asu maakuopassa enkä pukeudu säkkiin, mutta vaatisi yliluonnollista itsepetosta olla näkemättä maapallon resurssien riittämättömyyttä ja sen jälkeen kyetä tuhlaamaan noita resursseja kuin huomispäivää ei olisi. Nyt kun talousraamattu Financial Timeskin on sen huomannut, voimme kai kaikki todeta yhteen ääneen: nykymuotoinen järjestelmä vaatii muutosta. Me tarvitsemme nimenomaan systeemimuutoksen, mutta on mahdotonta jäädä odottamaan muutosta ilman, että tietoisuus vaikuttaisi omiin toimiin millään lailla.
Ulkomaanmatka, jolle lähdin naiivina ja intoa täynnä mutta palasin muuttuneena, suuntautui Kanadaan yli kaksikymmentä vuotta sitten. En tiennyt vielä silloin lentämisen ilmastovaikutuksista, eikä tiennyt kovin moni muukaan omassa lähipiirissäni. (Pikaisen googlailun perusteella ensimmäinen analyysi lentopäästöistä tehtiin vuonna 2009.) Olen lentänyt elämäni aikana 25 lentoa, joka on 25 lentoa enemmän kuin yli 80 prosentilla maailman väestöstä.
Lentäminen jäi vasta myöhemmin, mutta tuolla ystävän luokse suuntautuneella Kanadan-matkalla oli muita vaikutuksia. Tavaratalojen seinustoilla istuneet kodittomat ja kantamani putiikkien paperikassit olivat yhdistelmä, joka vetäisi minulta jalat alta. En ollut koskaan aikaisemmin tuntenut itseäni yhtä vastenmielisen etuoikeutetuksi kuin silloin. Palasin joulun alla kotiin. Joululahjaostokset tuntuivat turhemmilta kuin koskaan. Shoppailu ajanvietteenä loppui siihen. Ostoksilla käyminen edes ruokakaupassa ei tunnu mukavalta.
Vihreä kuluttaminen ei ole ratkaisu, ylikuluttamisen lopettaminen on. Länsimaiseen ihan tavalliseen elämäntapaan liittyy paljon kestämättömiä tapoja, joita harva arkipäivässään ajattelee. Kun luin uutisen siitä, miten kierrätyskeskukset täyttyvät vanhoista sohvista, joita kukaan ei halua, aloin suhtautua muotisisustamiseen kriittisesti. Ikkunoissani roikkuvat 16 vuotta vanhat verhot, jotka äitini ompeli tupaantuliaislahjaksi. Keittiön pöytä on se sama, jonka ääressä joimme aamukahvia tulevan avopuolison kanssa vuonna 2000. Entä se sohva sitten? Ostin hajonneen tilalle sohvan kymmenen vuotta sitten, vuoden harkinnan ja vertailun jälkeen, ja tarkoitus on, että en osta enää yhtään sohvaa koko elämäni aikana. Sisustuslehtien markkinoima huonekalujen vaihtaminen muutaman vuoden välein huvin vuoksi ei yksinkertaisesti mahdu kestävään elämäntapaan.
Sisustamisesta ei puhuta läheskään yhtä paljon kuin pikamuodista, jonka haitallisuus on todettu viime aikoina monessa yhteydessä. Vaateteollisuudessa on ympäristöongelmien lisäksi myös lukuisia eettisiä ongelmia. Minulle muoti menetti lopullisesti merkityksensä, kun jäin muotiorientoituneesta työyhteisöstä vapaalle seitsemän vuotta sitten. Kun ympärillä ei ollut enää ketään, jota vaatevalintani kiinnostaisivat, katosi viimeinenkin syy "ilmentää persoonallisuuttani pukeutumisella". Vaatteita on kaapissa riittävästi koko loppuelämäkseni.
Ylipäätään asioiden omistaminen ei tuota (enää) minulle juuri iloa. Suurimman osan kirjoista, elokuvat ja pelit saan kirjastosta, vuokraan, vaihdan naapurin kanssa tai ostan kierrätyskeskuksesta ja palautan sinne takaisin. Astioita on enemmän kuin tarpeeksi.
En koe luopuvani tai luopuneeni mistään. Olen edelleen etuoikeutettu. Vähän kuluttaminen on arkipäivää tuhansille suomalaisille pakon edessä. En voisi kuvitellakaan luennoivani heille luopumisesta.
Viihdyn kotona, pidän lukemisesta. Harrastan asioita, joiden takia ei tarvitse ostaa välineitä eikä matkustaa, säädyllinen pukeutuminen riittää. Minun ei tarvitse saada mansikoita joulukuussa eikä aurinkokylpyjä helmikuussa. Yritän keskittyä olennaiseen. Onko tämän kertominen itsensä moraalisesti muita ylemmäs asettamista?
Ehkä se ei ole kiinnostavin kysymys. Kiinnostavaa ei tietenkään ole myöskään se, mitä minä itse olen tehnyt tai jättänyt tekemättä. Kiinnostavaa on, voimmeko yhteiskuntana löytää muita keinoja löytää elämään merkityksellisyyttä kuin ylikuluttamisen. Jossain vaiheessa meidän on pakko.