Vaikeat päivät
Jotkut päivät ympäristöahdistuksen kanssa eläessä ovat vaikeampia kuin toiset. Vaikeampia sillä tavoin, että on hankala aloittaa tai jatkaa mitään, hankala tehdä päätöksiä edes ovesta ulos astumisesta, hankala ruokkia itseään.
Tänään on vaikea päivä. Samalla tulen ajatelleeksi, että joskus tulevaisuudessa vielä muistelen, miten helppoja olivatkaan nämä päivät, joita nyt pidän ylitsepääsemättöminä. Nämä ovat niitä vanhoja hyviä aikoja.
Usein, mutta etenkin vaikeina päivinä, havahdun siihen, että lasken elinvuosia ja sitä, millaiset mahdollisuudet lapsellani on selvitä elämänsä loppuun asti ilman, että hän joutuu kärsimään kriisin pahimmista seurauksista. Se on naurettavaa, ja se että ymmärrän ajattelemisen naurettavuuden, tekee olostani vielä pahemman. On naurettavaa olla länsimainen hyvinvointivaltion kasvatti, terveenä ja turvassa, ja pohtia saako jälkikasvuni nauttia näistä yltäkylläisyyden hedelmistä vanhoilla päivillään. On naurettavaa miettiä sitä, koska en voi mitenkään tietää, kukaan ei voi, mitä tapahtuu ja millä aikavälillä. Tällaisina päivinä aktiivisin tekoni on itkeminen.
Toivo ja toivottomuus huuhtelevat mieltäni kuin vuorovesi, ja lähes yhtä säännöllisesti. Tänään olen seurannut levollisena, jopa iloisena männyissä pyrähteleviä pikkulintuja. Iltapäivällä luen Ilja Lehtisen esseen Toivottomuuden puolesta ja valun hitaasti tarkoituksettomuuteen. Teksti on älykästä, niin briljanttia, että en usko ymmärtäväni sitä todella. Moni näyttää saaneen kirjoituksesta sanoituksen omille tunteilleen, minä ahdistun entistä enemmän. Tulkitsen tämän niin, että olen lukenut viestin jollain tavalla väärin. Tämä kertoo tietenkin vain minusta, ei kirjoittajasta. Hän kirjoittaa itselleen, niin kuin minäkin tässä itselleni.
Esseessä puhutaan toivosta yhtenä kulutuskapitalismin perusstrategiana muun muassa ostamisen rinnalla. "Toivominen, unelmointi on siis eräänlainen jälkikapitalistisen subjektin kansalaisvelvollisuus."
Olen varma, että tekstiä ei ole kirjoitettu lannistamaan tai pilkkaamaan kaltaisiani keski-ikäisiä ilmastoahdistuneita äitejä, mutta yhtä kaikki nämä sanat tuntuvat riistävän minulta jotakin: minusta tuntuu, että sana jota haen, on arvokkuus. Kadehdin kirjoittajaa, joka on onnistunut etääntymään ympäröivän yhteiskunnan normeista ja ideologiasta.
Esseessä kuvaillaan tarkkanäköisesti minunkin arkista kokemustani toivon merkkien ja kadotuksen kuvaston välillä huojumisesta. Toivon pilkahdukset ovat olleet minulle ainoa keino selvitä arkipäivästä toiseen, tästä absurdista näytelmästä, joka on käynnissä vaikka mitään järjellistä syytä arkipäivien jatkumiselle kuten ennenkin ei enää ole. Minussa herää samaan aikaan sekä jotain samastumisen että häpeän tapaista.
Toivon ja toivottomuuden sijaan jään pohtimaan empatiaa. Voisinko löytää tämän kokemukseni kautta itsestäni ymmärryksen sitä väestönosaa kohtaan, joka sulkee planeettamme kriisin pois mielestään, koska ei pysty käsittelemään sitä? Entä niitä kohtaan, jotka toimivat aktiivisesti levittääkseen denialismin sanomaa?
Toivon merkit ja kadotuksen kuvasto. Piilotan sosiaalisesta mediasta lentoyhtiöiden tarjoukset ja jätän somekanavat hetkeksi rauhaan.
Yritän rauhoittua, koska minulla on edelleen arkisia tehtäviä lähimmäisenä. Katselen käyrää ilmakehän CO2-pitoisuuksista ja tulen siihen tulokseen, että tarinamme olisi voinut loppua jo vuosia sitten. Elämme jo nyt jatkoajalla. Ehkä tälle fossiilisten polttoaineiden varaan rakennetulle sivilisaatiolle ei voinut tullakaan toisenlaista tarinaa. Ajatus lohduttaa, vaikka en tiedä miksi.
Tänään on vaikea päivä. Samalla tulen ajatelleeksi, että joskus tulevaisuudessa vielä muistelen, miten helppoja olivatkaan nämä päivät, joita nyt pidän ylitsepääsemättöminä. Nämä ovat niitä vanhoja hyviä aikoja.
Usein, mutta etenkin vaikeina päivinä, havahdun siihen, että lasken elinvuosia ja sitä, millaiset mahdollisuudet lapsellani on selvitä elämänsä loppuun asti ilman, että hän joutuu kärsimään kriisin pahimmista seurauksista. Se on naurettavaa, ja se että ymmärrän ajattelemisen naurettavuuden, tekee olostani vielä pahemman. On naurettavaa olla länsimainen hyvinvointivaltion kasvatti, terveenä ja turvassa, ja pohtia saako jälkikasvuni nauttia näistä yltäkylläisyyden hedelmistä vanhoilla päivillään. On naurettavaa miettiä sitä, koska en voi mitenkään tietää, kukaan ei voi, mitä tapahtuu ja millä aikavälillä. Tällaisina päivinä aktiivisin tekoni on itkeminen.
Toivo ja toivottomuus huuhtelevat mieltäni kuin vuorovesi, ja lähes yhtä säännöllisesti. Tänään olen seurannut levollisena, jopa iloisena männyissä pyrähteleviä pikkulintuja. Iltapäivällä luen Ilja Lehtisen esseen Toivottomuuden puolesta ja valun hitaasti tarkoituksettomuuteen. Teksti on älykästä, niin briljanttia, että en usko ymmärtäväni sitä todella. Moni näyttää saaneen kirjoituksesta sanoituksen omille tunteilleen, minä ahdistun entistä enemmän. Tulkitsen tämän niin, että olen lukenut viestin jollain tavalla väärin. Tämä kertoo tietenkin vain minusta, ei kirjoittajasta. Hän kirjoittaa itselleen, niin kuin minäkin tässä itselleni.
Esseessä puhutaan toivosta yhtenä kulutuskapitalismin perusstrategiana muun muassa ostamisen rinnalla. "Toivominen, unelmointi on siis eräänlainen jälkikapitalistisen subjektin kansalaisvelvollisuus."
Olen varma, että tekstiä ei ole kirjoitettu lannistamaan tai pilkkaamaan kaltaisiani keski-ikäisiä ilmastoahdistuneita äitejä, mutta yhtä kaikki nämä sanat tuntuvat riistävän minulta jotakin: minusta tuntuu, että sana jota haen, on arvokkuus. Kadehdin kirjoittajaa, joka on onnistunut etääntymään ympäröivän yhteiskunnan normeista ja ideologiasta.
Esseessä kuvaillaan tarkkanäköisesti minunkin arkista kokemustani toivon merkkien ja kadotuksen kuvaston välillä huojumisesta. Toivon pilkahdukset ovat olleet minulle ainoa keino selvitä arkipäivästä toiseen, tästä absurdista näytelmästä, joka on käynnissä vaikka mitään järjellistä syytä arkipäivien jatkumiselle kuten ennenkin ei enää ole. Minussa herää samaan aikaan sekä jotain samastumisen että häpeän tapaista.
Toivon ja toivottomuuden sijaan jään pohtimaan empatiaa. Voisinko löytää tämän kokemukseni kautta itsestäni ymmärryksen sitä väestönosaa kohtaan, joka sulkee planeettamme kriisin pois mielestään, koska ei pysty käsittelemään sitä? Entä niitä kohtaan, jotka toimivat aktiivisesti levittääkseen denialismin sanomaa?
Toivon merkit ja kadotuksen kuvasto. Piilotan sosiaalisesta mediasta lentoyhtiöiden tarjoukset ja jätän somekanavat hetkeksi rauhaan.
Yritän rauhoittua, koska minulla on edelleen arkisia tehtäviä lähimmäisenä. Katselen käyrää ilmakehän CO2-pitoisuuksista ja tulen siihen tulokseen, että tarinamme olisi voinut loppua jo vuosia sitten. Elämme jo nyt jatkoajalla. Ehkä tälle fossiilisten polttoaineiden varaan rakennetulle sivilisaatiolle ei voinut tullakaan toisenlaista tarinaa. Ajatus lohduttaa, vaikka en tiedä miksi.