Miten ilmastokriisistä saa puhua?
Voiko sukupuuttoaallosta ja ilmastokriisistä puhua väärin? Ainakin osa median edustajista näyttää olevan sitä mieltä. Eduskuntavaalien alla - jo ennen vaalipäivää - valtakunnan suurimman sanomalehden toimittaja ilmoitti sosiaalisessa mediassa, että "hyvää tarkoittavat ihmiset halusivat tehdä näistä ilmastovaalit, mutta kattoivat vain pöydän persujen vaalivoitolle".
Vouhottamisesta, alarmismista ja kiihkoilusta on saatu kuulla riittämiin. Tuntuu pahalta ajatella yhteiskuntaa, jossa jokin joukko kostoksi liian kiihkeästä aktivismista aivan periaatteellisella tasolla vastustaa sivilisaation säilyttämiseen tähtääviä keinoja. (Ei kannata puhua maapallon tuhoutumisesta, koska maapallo itsessään ei tuhoudu mihinkään.) Eräs tuttava muotoili asian näin syksyllä 2018: "Syyllistäminen aiheuttaa vain ja ainoastaan vastareaktion eli kääntää ajatukset ja ehkä jopa toiminnan ihan toiseen suuntaan. Saman tekee kaikki keuhkoaminen mistä tahansa."
Tulee siis olla kannustava, koska "ihminen on kehuvetoinen". Mutta tuolta tulevatkin jo ne tyypit, joiden mielestä tavoiteltavien tulevaisuudenkuvien maalailu ei ole hyvästä, koska se antaa väärän kuvan tilanteen kiireellisyydestä ja vakavuudesta. Jos ihan rehellinen olen, en tiedä, voinko olla heidän kanssaan eri mieltä.
Syyllistää ei saa, mutta ongelmaksi muodostuu se, että kukaan ei näytä tietävän, mikä syyllisyydentunteen kulloinkin laukaisee. Onko faktojen kertominen ok? Voinko muistuttaa kesälomakaudella, että yhden lennon aiheuttamilla päästöilllä toisella puolella maailmaa elettäisiin koko vuosi? Onko ok kertoa, että ihmisiä ja eläimiä kuolee joka helleaaltoon tai että lihatuotannon ohella kuivuus aiheuttaa useiden valtioiden kokoisia metsäpaloalueita?
Ei saisi myöskään levennellä liian näyttävästi omilla päästövähennyksillään, koska se aiheuttaa joko kiukkua niiden parissa, jotka joutuvat jo olosuhteiden pakosta elämään pienipäästöisesti tai vaihtoehtoisesti - ja paljon todennäköisemmin - tarjoaa denialistitrolleille ja heidän seuraajilleen mahdollisuuden osoitella sormella moraaliposeerausta. Saisinko listan asioista, joista voi kertoa ilman, että joutuu syytetyksi hyvesignaloinnista?
Toisaalta yksilön valinnoista puhuminen ei ole oikea tie senkään vuoksi, että meidän pitäisi vaikuttaa ensisijaisesti päättäjin, suuryrityksiin ja suurimpiin päästölähteisiin. Lisäksi yksilöpuhe typistää meidät aktiivisista kansalaisista kuluttajiksi. Tämä kaikki on tietysti totta, tosin vain osaksi totta. Myös esimerkin kautta tapahtuvat muutokset arkielämässä ovat osa muutoksen tekemistä: naapurin toiminta "tarttuu".
Olen aidosti ymmälläni: niin paljon on pelissä, omat vaikutusmahdollisuudet niin pienet. Haluaisin osata tehdä oikein, haluaisin nähdä meidät kaikki työskentelemässä saman asian puolesta. Olen myös välillä uupunut siitä, miten tarkkana pitäisi koko ajan olla.
Ymmärrän, että meidän pitäisi saada "kaikki mukaan" ja siksi asetella sanamme niin, että kukaan ei tunne oloaan uhatuksi ja sen vuoksi heittäydy kapulaksi rattaisiin. Kuten sanottu, minulla on ongelma. En koe, että meillä on loputtomiin aikaa pohtia, millainen faktapuhe ilmastosta on sallittua. En tiedä pystynkö ottamaan kaikkien keskustelijoiden tunteita huomioon, muotoilemaan viestejäni niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä.
Sillä aikaa kun viisaat ja maltilliset ihmiset muotoilevat viestejään kannustaviksi, rauhoittaviksi ja toiveikkaiksi ja välttävät pelottelua ja syyllistämistä ja lopulta väärin sanomisen pelossa eivät sano yhtään mitään, internetin ja kahvipöytien denialistit ja trollit täyttävät tyhjän tilan omilla viesteillään, joissa äänensävyä ei ole mietitty.
Tiedän, että omalle seurakunnalle saarnaamisesta ei ole hyötyä. Tiedän, että vaarana on muuttua todella vihaiseksi ja ylimieliseksi ja eristää itsensä muista ihmisistä. Yksi isoimmista itsessäni kaipaamista muutoksista on löytää empatiaa ja yhteyttä muihin, kyetä Panu Pihkalan sanoin kahden tason näkökykyyn, jossa huomaan sekä ihmisen aiheuttaman tuhon että ne hyvät ja säilyttävät asiat, joita ihmiset joka päivä tekevät. I'm working on it. Tämä blogi on yksi tapa etsiä muutosta tavassani suhtautua ihmiseen lajina. Aloitan puhuttelemalla ensin itseäni ja pyrin muuttamaan lähestymistapaani saarnaajasta kuuntelijaksi ja kyselijäksi, kuten psykologi Dan Rubin viisaasti neuvoo.
En ole vaikuttaja. Puhun siis toistaiseksi kriisistä niin kuin osaan, monesti vain siksi, että en pysty olemaan hiljaakaan. Toisena päivänä etsin utopioita, toisena päivänä vetoan faktoihin, jotka saattavat viedä itseltänikin yöunet. Olen vihainen. Surullinen. Epätoivoinen. Joskus jopa toiveikas. Jos tämä olisi sotaa (sotavertauksia tulee tosin välttää ilmastokriisistä puhuttaessa), olisimmeko niin kuin emme kuulisi tykkien jylinää rajan tuntumasta? Paheksuisimmeko toisiamme moraalisesta ylemmyydentunnosta? Voi olla, että vaihtaisimme puheenaihetta, jottei kenellekään tule paha mieli. Ehkä silloinkin käyttäisimme arvokasta valmistautumisaikaa siihen, että pyrkisimme todistelemaan, ettei mitään todellista hätää ole.
Minulla ei ole valmiita vastauksia, etenen yrittämisen ja erehtymisen kautta.
Vouhottamisesta, alarmismista ja kiihkoilusta on saatu kuulla riittämiin. Tuntuu pahalta ajatella yhteiskuntaa, jossa jokin joukko kostoksi liian kiihkeästä aktivismista aivan periaatteellisella tasolla vastustaa sivilisaation säilyttämiseen tähtääviä keinoja. (Ei kannata puhua maapallon tuhoutumisesta, koska maapallo itsessään ei tuhoudu mihinkään.) Eräs tuttava muotoili asian näin syksyllä 2018: "Syyllistäminen aiheuttaa vain ja ainoastaan vastareaktion eli kääntää ajatukset ja ehkä jopa toiminnan ihan toiseen suuntaan. Saman tekee kaikki keuhkoaminen mistä tahansa."
Tulee siis olla kannustava, koska "ihminen on kehuvetoinen". Mutta tuolta tulevatkin jo ne tyypit, joiden mielestä tavoiteltavien tulevaisuudenkuvien maalailu ei ole hyvästä, koska se antaa väärän kuvan tilanteen kiireellisyydestä ja vakavuudesta. Jos ihan rehellinen olen, en tiedä, voinko olla heidän kanssaan eri mieltä.
Syyllistää ei saa, mutta ongelmaksi muodostuu se, että kukaan ei näytä tietävän, mikä syyllisyydentunteen kulloinkin laukaisee. Onko faktojen kertominen ok? Voinko muistuttaa kesälomakaudella, että yhden lennon aiheuttamilla päästöilllä toisella puolella maailmaa elettäisiin koko vuosi? Onko ok kertoa, että ihmisiä ja eläimiä kuolee joka helleaaltoon tai että lihatuotannon ohella kuivuus aiheuttaa useiden valtioiden kokoisia metsäpaloalueita?
Ei saisi myöskään levennellä liian näyttävästi omilla päästövähennyksillään, koska se aiheuttaa joko kiukkua niiden parissa, jotka joutuvat jo olosuhteiden pakosta elämään pienipäästöisesti tai vaihtoehtoisesti - ja paljon todennäköisemmin - tarjoaa denialistitrolleille ja heidän seuraajilleen mahdollisuuden osoitella sormella moraaliposeerausta. Saisinko listan asioista, joista voi kertoa ilman, että joutuu syytetyksi hyvesignaloinnista?
Toisaalta yksilön valinnoista puhuminen ei ole oikea tie senkään vuoksi, että meidän pitäisi vaikuttaa ensisijaisesti päättäjin, suuryrityksiin ja suurimpiin päästölähteisiin. Lisäksi yksilöpuhe typistää meidät aktiivisista kansalaisista kuluttajiksi. Tämä kaikki on tietysti totta, tosin vain osaksi totta. Myös esimerkin kautta tapahtuvat muutokset arkielämässä ovat osa muutoksen tekemistä: naapurin toiminta "tarttuu".
Olen aidosti ymmälläni: niin paljon on pelissä, omat vaikutusmahdollisuudet niin pienet. Haluaisin osata tehdä oikein, haluaisin nähdä meidät kaikki työskentelemässä saman asian puolesta. Olen myös välillä uupunut siitä, miten tarkkana pitäisi koko ajan olla.
Ymmärrän, että meidän pitäisi saada "kaikki mukaan" ja siksi asetella sanamme niin, että kukaan ei tunne oloaan uhatuksi ja sen vuoksi heittäydy kapulaksi rattaisiin. Kuten sanottu, minulla on ongelma. En koe, että meillä on loputtomiin aikaa pohtia, millainen faktapuhe ilmastosta on sallittua. En tiedä pystynkö ottamaan kaikkien keskustelijoiden tunteita huomioon, muotoilemaan viestejäni niin, että kaikki olisivat tyytyväisiä.
Sillä aikaa kun viisaat ja maltilliset ihmiset muotoilevat viestejään kannustaviksi, rauhoittaviksi ja toiveikkaiksi ja välttävät pelottelua ja syyllistämistä ja lopulta väärin sanomisen pelossa eivät sano yhtään mitään, internetin ja kahvipöytien denialistit ja trollit täyttävät tyhjän tilan omilla viesteillään, joissa äänensävyä ei ole mietitty.
Tiedän, että omalle seurakunnalle saarnaamisesta ei ole hyötyä. Tiedän, että vaarana on muuttua todella vihaiseksi ja ylimieliseksi ja eristää itsensä muista ihmisistä. Yksi isoimmista itsessäni kaipaamista muutoksista on löytää empatiaa ja yhteyttä muihin, kyetä Panu Pihkalan sanoin kahden tason näkökykyyn, jossa huomaan sekä ihmisen aiheuttaman tuhon että ne hyvät ja säilyttävät asiat, joita ihmiset joka päivä tekevät. I'm working on it. Tämä blogi on yksi tapa etsiä muutosta tavassani suhtautua ihmiseen lajina. Aloitan puhuttelemalla ensin itseäni ja pyrin muuttamaan lähestymistapaani saarnaajasta kuuntelijaksi ja kyselijäksi, kuten psykologi Dan Rubin viisaasti neuvoo.
En ole vaikuttaja. Puhun siis toistaiseksi kriisistä niin kuin osaan, monesti vain siksi, että en pysty olemaan hiljaakaan. Toisena päivänä etsin utopioita, toisena päivänä vetoan faktoihin, jotka saattavat viedä itseltänikin yöunet. Olen vihainen. Surullinen. Epätoivoinen. Joskus jopa toiveikas. Jos tämä olisi sotaa (sotavertauksia tulee tosin välttää ilmastokriisistä puhuttaessa), olisimmeko niin kuin emme kuulisi tykkien jylinää rajan tuntumasta? Paheksuisimmeko toisiamme moraalisesta ylemmyydentunnosta? Voi olla, että vaihtaisimme puheenaihetta, jottei kenellekään tule paha mieli. Ehkä silloinkin käyttäisimme arvokasta valmistautumisaikaa siihen, että pyrkisimme todistelemaan, ettei mitään todellista hätää ole.
Minulla ei ole valmiita vastauksia, etenen yrittämisen ja erehtymisen kautta.