Kun olet kerran nähnyt sen...
Kun on kerran oivaltanut, miten fossiilienergia, ylikulutus ja elävien olentojen riisto ovat kietoutuneet koko (länsimaisen) elämäntavan ympärille, asiaa ei voi olla enää näkemättä. Sen takia kauppakeskuksen myymälät tai horisontissa siintävä risteilyalus eivät näytä enää samalta kuin ennen, maailmaa ei voi katsoa viattomin silmin.
Pienen pieniä ja valtavan suuria asioita. Yksittäispakatut puurot, salaatit, einekset. Vesipullot, kertakäyttölusikat, kertakäyttöiset 3D-lasit. Striimattavat elokuvat, tv-sarjat, urheilulähetykset. Hiilellä lämmitettävät asunnot. Öljy-yhtiöt ja niiden valtavat lobbauskoneistot.
Lentolomat. Huviajelut moottoripyörällä, vesiskootterilla, autolla. Turistikohteet. Buffet-pöydät täynnä halpaa ruokaa, josta puolet heitetään syömättä pois. Sata erilaista kynsilakkaa, turvemultapussit, palmuöljy.
Halvat Tallinnan-risteilyt, liikelahjat, mainokset. Porsitushäkit, parsinavetat, häkkikanalat.
Betonirakentaminen, edestakaisin kuljetettavat ja lopulta silppuriin päätyvät pikamuotivaatteet, mikromuovit.
Kertakäyttögrillit ja metsäpalot. Kännykät, mineraalit ja kaivostoiminta. Vessapaperi ja avohakkuut.
Ei ole huonetta, työpaikkaa tai elämänaluetta, jossa näitä merkkejä ei näkyisi.
Kipeintä on ymmärtää, että olen itse tätä samaa kudosta: minulla ei olisi tätä nykyisenkaltaista elämäntapaa, ellen olisi suostunut mukaan systeemiin. Kaikkien omien valintojeni jälkeenkin osallistun järjestelmän ylläpitämiseen, vaikka haluaisinkin ajatella, että en tee sitä aktiivisesti.
Katson kääntöpuolelle. Onko ratkaisu sisäistää, että olemme jokainen myös osa luontoa, täydellisen riippuvaisia ekosysteemin pienimmistäkin eliöistä, yksi lenkki muiden joukossa? Onko ongelmien juurisyy siinä, että olemme niin kovin taipuvaisia erottamaan ihmisen muusta luonnosta - usein korottamaan "ihmisen" "luonnon" yläpuolelle, sen hallitsijaksi ja manipuloijaksi? Liittyykö tähän syvälle juurtunut käsitys siitä, että ihminen lajina pystyy ratkaisemaan minkä tahansa ongelman, vaikka pelissä olisi koko tuntemamme sivilisaation, jopa oman lajimme säilyminen?
Pienen pieniä ja valtavan suuria asioita. Yksittäispakatut puurot, salaatit, einekset. Vesipullot, kertakäyttölusikat, kertakäyttöiset 3D-lasit. Striimattavat elokuvat, tv-sarjat, urheilulähetykset. Hiilellä lämmitettävät asunnot. Öljy-yhtiöt ja niiden valtavat lobbauskoneistot.
Lentolomat. Huviajelut moottoripyörällä, vesiskootterilla, autolla. Turistikohteet. Buffet-pöydät täynnä halpaa ruokaa, josta puolet heitetään syömättä pois. Sata erilaista kynsilakkaa, turvemultapussit, palmuöljy.
Halvat Tallinnan-risteilyt, liikelahjat, mainokset. Porsitushäkit, parsinavetat, häkkikanalat.
Betonirakentaminen, edestakaisin kuljetettavat ja lopulta silppuriin päätyvät pikamuotivaatteet, mikromuovit.
Kertakäyttögrillit ja metsäpalot. Kännykät, mineraalit ja kaivostoiminta. Vessapaperi ja avohakkuut.
Ei ole huonetta, työpaikkaa tai elämänaluetta, jossa näitä merkkejä ei näkyisi.
Kipeintä on ymmärtää, että olen itse tätä samaa kudosta: minulla ei olisi tätä nykyisenkaltaista elämäntapaa, ellen olisi suostunut mukaan systeemiin. Kaikkien omien valintojeni jälkeenkin osallistun järjestelmän ylläpitämiseen, vaikka haluaisinkin ajatella, että en tee sitä aktiivisesti.
Katson kääntöpuolelle. Onko ratkaisu sisäistää, että olemme jokainen myös osa luontoa, täydellisen riippuvaisia ekosysteemin pienimmistäkin eliöistä, yksi lenkki muiden joukossa? Onko ongelmien juurisyy siinä, että olemme niin kovin taipuvaisia erottamaan ihmisen muusta luonnosta - usein korottamaan "ihmisen" "luonnon" yläpuolelle, sen hallitsijaksi ja manipuloijaksi? Liittyykö tähän syvälle juurtunut käsitys siitä, että ihminen lajina pystyy ratkaisemaan minkä tahansa ongelman, vaikka pelissä olisi koko tuntemamme sivilisaation, jopa oman lajimme säilyminen?