Ilmastotoiminta menee tunteisiin
Ilmastotoiminta menee tunteisiin. Vapaaehtoiseksi hyppääminen nostaa pintaan monenlaista ja pakottaa kohtaamaan oman luonteensa varjoja.
Vapaaehtoisena toimiminen on vaatinut omien rajojen rikkomista, monta kertaa myös häpeän tunteen ylittämistä. On täytynyt olla valmis unohtamaan, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Sosiaalisia riskejä on pakko ottaa, on oltava valmis siihen, että jotkut kääntävät selkänsä.
Joutuu näkemään kirkkaasti omat puutteensa vuorovaikutuksessa, tunteiden käsittelyssä, syy-seuraussuhteiden ymmärtämisessä, yhdessä toimimisessa, empatiassa. Joutuu hiomaan särmiään. Joutuu nuolemaan haavansa, joutuu rikkomaan illuusionsa. Joutuu asettamaan esille koko vajavaisuutensa ja estoisuutensa.
Joutuu arvioimaan uudelleen oman käsityksensä ihmisyydestä ja inhimillisyydestä. Joutuu kyseenalaistamaan omat etuoikeutensa ja erityisesti sen, ymmärtääkö itse etuoikeuksiaan. Joutuu miettimään, onko oikeutta osallistua kaikkiin keskusteluihin, aiheuttaako sillä enemmän haittaa, onko omalla panoksella mitään arvokasta annettavaa. Pääsee harjoittelemaan enemmän kuuntelemista ja vähemmän saarnaamista. Opettelee vaivalloisesti erottamaan oman tarpeensa ilmaista huolta, itseilmaisunsa ja purkautumisensa siitä, millaisilla rakentavilla keinoilla saa muut mukaan toimintaan.
Joutuu näkemään, miten kova valistamisen tarve on, joutuu kompastelemaan omiin huonoihin argumentteihinsa. Joutuu tunnustamaan olevansa usein toivoton besserwisser ja myös ilonpilaaja.
Oppii käsittelemään kritiikkiä, joka ei läheskään aina ole perusteltua tai edes sivistynyttä. Oppii painimaan pettymyksen, väsymyksen ja turhautumisen kanssa ja keräämään voimansa toimintaan sen jälkeen.
Kun tuttava kirjoittaa, että hän ei ajattele kaikkia asioita "ilmaston läpi", mietin vilpittömästi: miksi et? Näin syvälle olen joutunut. Jokainen tekoni peilautuu siihen, millainen suhde teolla tai tekemättä jättämisellä on ympäristöön. Jokainen lukemani asia siilautuu ekokriisin ja ilmastonmuutoksen läpi.
Uuden aktivistiystävän kanssa keskustellessani olen huomannut saman kuin hänkin: ilmastosta on vaikea puhua, yrittipä sitä työpaikalla, ystävien kanssa tai somessa. Sosiaalisissa medioissa ihmiset eivät tykkäile postauksistani, joissa tuon esiin aktivismiin liittyviä asioita. Kuva kukkasista tai hymyilevä selfie saa aikaan sydämiä, pyyntö vaikuttaa hallitukseen ei herätä mitään reaktiota.
Silti juuri toimiminen sosiaalisessa mediassa on tuonut myös lisäpontta pyrkimyksille. Huomaan, että samaan aikaan oman aktivoitumiseni kanssa myös muutama muu tuttu on ryhtynyt tuomaan esille tärkeitä asioita. Joskus ihmiset, jotka eivät ole ilmaisseet edes huomanneensa postauksiani, saattavat ottaa asian puheeksi yllättävissä yhteyksissä.
Tärkeää ei ole se, saanko juuri minä näkemyksilleni yleisöä. En ole kiinnostunut omasta näkyvyydestäni tai vaikutusvallastani. En tarvitse siunausta omille valinnoilleni. Tarvitsemme ison joukon ihmisiä, jotka ovat halukkaita ja valmiita toimimaan yhdessä tulevaisuuden hyväksi.
Vapaaehtoisena olen löytänyt ihmisiä, joiden kanssa olemme samaa mieltä ainakin tästä: tiedostamme, että planeetta on syvässä kriisissä, haluamme, että maapallo säilyy elinkelpoisena sekä ihmisille että muille eliöille, ja olemme valmiit tinkimään eduistamme tähän tavoitteeseen päästäksemme. On arvokasta jo itsessään, että saa liikkua ympyröissä, joissa tätä perusoletusta ei kyseenalaisteta.
Toiminta yksinään ei ole lääke. Tavaroiden roudaaminen, sateessa seisominen, flyereiden jakaminen ja vieraiden ihmisten jututtaminen vie ajatukset ahdistuksesta hetkeksi muualle, mutta ei kadota niitä. Ei pidä ymmärtää väärin: pienikin lepohetki synkistä mietteistä on enemmän kuin tarpeen. Mutta aktivismi ja järjestötoiminta ei pureudu tunteisiin, ja toiminta ilman tunteiden käsittelyä saattaa lopulta suistaa entistä syvemmälle pimeään.
Olen kysynyt lukemattomilta pitkän linjan järjestötoimijoilta, miten he pitävät päänsä kasassa, miten jaksavat jatkaa, miten pitävät yllä toivoa. Tällaisia vastauksia olen saanut: "Se on elämäntapa, en osaa tehdä mitään muuta", "Aina on toivoa", "Lääkitys", "Asiat ovat menneet hurjasti eteenpäin 90-lukuun verrattuna".
Olen ratkaissut toiminnan ja tunteiden ongelman niin, että olen etsinyt itselleni foorumin, jossa tarkoituksena on vain purkaa tunteita, pahaakin oloa. Ei toimia, ei levittää sanaa, ei painostaa päättäjiä, ei miettiä iskulauseita. Vain kokoontua yhteen ja pukea sanoiksi suru, viha, pelko ja ahdistus.
En todellakaan tiedä, onko tekemisillämme mitään vaikutusta. Mutta täysin varmaa on, että ainakaan tekemättä jättämisellä asiat eivät etene. Teen tätä, koska en voi olla toimimattakaan. Haluan pysyä toimintakykyisenä enkä keksi muuta vaihtoehtoa. Arto O. Salosen sanoin: olen mieluummin osa ratkaisijoiden joukkoa kuin vahvistan ongelmaa. Motiiveja on yhtä monta kuin toimijoita. Toiminnan suunnasta ja menetelmistä ei ole aina täydellistä yksimielisyyttä "ilmastoväenkään" keskuudessa.
Kirjassa New Power Henry Timms ja Jeremy Heimans kirjoittavat, että jotta kampanjan aikana syntynyt liikehdintä saataisiin myös kampanjan jälkeen hyödynnettyä, vapaaehtoisia varten täytyy olla mietittynä strategia myös jatkoa varten: mahdollisuuksia toimia ja riittävää tukea toimintaa varten.
Saimme ilmastovaalit, saimme kirjauksia hallitusohjelmaan. Näillä tähtäimillä oli deadline. Nyt on kesä, ja kampanjaorganisaatio on purettu. Vapaaehtoiset ovat siirtyneet (takaisin) eri järjestöjen huomaan. Näkyvissä ei ole seuraavaa maalitolppaa. Tarvitsen joukon voimaa, jotta tekemiselläni olisi suunta.
Vapaaehtoisena toimiminen on vaatinut omien rajojen rikkomista, monta kertaa myös häpeän tunteen ylittämistä. On täytynyt olla valmis unohtamaan, mitä ihmiset minusta ajattelevat. Sosiaalisia riskejä on pakko ottaa, on oltava valmis siihen, että jotkut kääntävät selkänsä.
Joutuu näkemään kirkkaasti omat puutteensa vuorovaikutuksessa, tunteiden käsittelyssä, syy-seuraussuhteiden ymmärtämisessä, yhdessä toimimisessa, empatiassa. Joutuu hiomaan särmiään. Joutuu nuolemaan haavansa, joutuu rikkomaan illuusionsa. Joutuu asettamaan esille koko vajavaisuutensa ja estoisuutensa.
Joutuu arvioimaan uudelleen oman käsityksensä ihmisyydestä ja inhimillisyydestä. Joutuu kyseenalaistamaan omat etuoikeutensa ja erityisesti sen, ymmärtääkö itse etuoikeuksiaan. Joutuu miettimään, onko oikeutta osallistua kaikkiin keskusteluihin, aiheuttaako sillä enemmän haittaa, onko omalla panoksella mitään arvokasta annettavaa. Pääsee harjoittelemaan enemmän kuuntelemista ja vähemmän saarnaamista. Opettelee vaivalloisesti erottamaan oman tarpeensa ilmaista huolta, itseilmaisunsa ja purkautumisensa siitä, millaisilla rakentavilla keinoilla saa muut mukaan toimintaan.
Joutuu näkemään, miten kova valistamisen tarve on, joutuu kompastelemaan omiin huonoihin argumentteihinsa. Joutuu tunnustamaan olevansa usein toivoton besserwisser ja myös ilonpilaaja.
Oppii käsittelemään kritiikkiä, joka ei läheskään aina ole perusteltua tai edes sivistynyttä. Oppii painimaan pettymyksen, väsymyksen ja turhautumisen kanssa ja keräämään voimansa toimintaan sen jälkeen.
Kun tuttava kirjoittaa, että hän ei ajattele kaikkia asioita "ilmaston läpi", mietin vilpittömästi: miksi et? Näin syvälle olen joutunut. Jokainen tekoni peilautuu siihen, millainen suhde teolla tai tekemättä jättämisellä on ympäristöön. Jokainen lukemani asia siilautuu ekokriisin ja ilmastonmuutoksen läpi.
Uuden aktivistiystävän kanssa keskustellessani olen huomannut saman kuin hänkin: ilmastosta on vaikea puhua, yrittipä sitä työpaikalla, ystävien kanssa tai somessa. Sosiaalisissa medioissa ihmiset eivät tykkäile postauksistani, joissa tuon esiin aktivismiin liittyviä asioita. Kuva kukkasista tai hymyilevä selfie saa aikaan sydämiä, pyyntö vaikuttaa hallitukseen ei herätä mitään reaktiota.
Silti juuri toimiminen sosiaalisessa mediassa on tuonut myös lisäpontta pyrkimyksille. Huomaan, että samaan aikaan oman aktivoitumiseni kanssa myös muutama muu tuttu on ryhtynyt tuomaan esille tärkeitä asioita. Joskus ihmiset, jotka eivät ole ilmaisseet edes huomanneensa postauksiani, saattavat ottaa asian puheeksi yllättävissä yhteyksissä.
Tärkeää ei ole se, saanko juuri minä näkemyksilleni yleisöä. En ole kiinnostunut omasta näkyvyydestäni tai vaikutusvallastani. En tarvitse siunausta omille valinnoilleni. Tarvitsemme ison joukon ihmisiä, jotka ovat halukkaita ja valmiita toimimaan yhdessä tulevaisuuden hyväksi.
Vapaaehtoisena olen löytänyt ihmisiä, joiden kanssa olemme samaa mieltä ainakin tästä: tiedostamme, että planeetta on syvässä kriisissä, haluamme, että maapallo säilyy elinkelpoisena sekä ihmisille että muille eliöille, ja olemme valmiit tinkimään eduistamme tähän tavoitteeseen päästäksemme. On arvokasta jo itsessään, että saa liikkua ympyröissä, joissa tätä perusoletusta ei kyseenalaisteta.
Toiminta yksinään ei ole lääke. Tavaroiden roudaaminen, sateessa seisominen, flyereiden jakaminen ja vieraiden ihmisten jututtaminen vie ajatukset ahdistuksesta hetkeksi muualle, mutta ei kadota niitä. Ei pidä ymmärtää väärin: pienikin lepohetki synkistä mietteistä on enemmän kuin tarpeen. Mutta aktivismi ja järjestötoiminta ei pureudu tunteisiin, ja toiminta ilman tunteiden käsittelyä saattaa lopulta suistaa entistä syvemmälle pimeään.
Olen kysynyt lukemattomilta pitkän linjan järjestötoimijoilta, miten he pitävät päänsä kasassa, miten jaksavat jatkaa, miten pitävät yllä toivoa. Tällaisia vastauksia olen saanut: "Se on elämäntapa, en osaa tehdä mitään muuta", "Aina on toivoa", "Lääkitys", "Asiat ovat menneet hurjasti eteenpäin 90-lukuun verrattuna".
Olen ratkaissut toiminnan ja tunteiden ongelman niin, että olen etsinyt itselleni foorumin, jossa tarkoituksena on vain purkaa tunteita, pahaakin oloa. Ei toimia, ei levittää sanaa, ei painostaa päättäjiä, ei miettiä iskulauseita. Vain kokoontua yhteen ja pukea sanoiksi suru, viha, pelko ja ahdistus.
En todellakaan tiedä, onko tekemisillämme mitään vaikutusta. Mutta täysin varmaa on, että ainakaan tekemättä jättämisellä asiat eivät etene. Teen tätä, koska en voi olla toimimattakaan. Haluan pysyä toimintakykyisenä enkä keksi muuta vaihtoehtoa. Arto O. Salosen sanoin: olen mieluummin osa ratkaisijoiden joukkoa kuin vahvistan ongelmaa. Motiiveja on yhtä monta kuin toimijoita. Toiminnan suunnasta ja menetelmistä ei ole aina täydellistä yksimielisyyttä "ilmastoväenkään" keskuudessa.
Kirjassa New Power Henry Timms ja Jeremy Heimans kirjoittavat, että jotta kampanjan aikana syntynyt liikehdintä saataisiin myös kampanjan jälkeen hyödynnettyä, vapaaehtoisia varten täytyy olla mietittynä strategia myös jatkoa varten: mahdollisuuksia toimia ja riittävää tukea toimintaa varten.
Saimme ilmastovaalit, saimme kirjauksia hallitusohjelmaan. Näillä tähtäimillä oli deadline. Nyt on kesä, ja kampanjaorganisaatio on purettu. Vapaaehtoiset ovat siirtyneet (takaisin) eri järjestöjen huomaan. Näkyvissä ei ole seuraavaa maalitolppaa. Tarvitsen joukon voimaa, jotta tekemiselläni olisi suunta.